Heräsin aamulla omaan itkuuni. En heti taas tiennyt, mistä outo ääni kuului. Mutta itku jatkui pitkään heräämisen jälkeenkin. En muista unta, mutta ajatuksissani pyöri eiliset kommentit työkavereiden suista. Vaihdoin palaveriin paidan, kauluspaidasta kolitsiin. Kauluspaita suojaa hyvin ihottumaani näkymästä, mutta kolitsin kaulus oli jäänyt vähän lerpalleen. Kaimani näki kaulan ensin ja huudahti "kaverihan mätänee sisältäpäin!" Johon toinen rääväsuu sanoi "joo, kyllähän tuohon ikään mennessä kuuluukin...". Vaikka huomautukset olivat varmasti kyseisten ihmisten mielestä huumoria, sattui se silti. Yritin pitää ilmeeni kurissa, mutta yksi kassapalleroista otti halaukseen ja käski olla välittämättä. Eikä se silloin niin pahalta tuntunut, mutta alitajuntaan mokoma jäi.

Huomatukset iästäni (siis kokonaiset 34v.) alkavat olla jokapäiväisiä. Koska olen vanhin ja lempeä luonteeltani (phah), huumorintajuinenkin, luulevat nuo mulkerot ilmeisesti, että kestän ihan mitä vain. Nyt kaiken sairastamisten jälkeen ja keskellä alkavat huumorintajuni ja sietokykyni olla koetuksella. Tuossa itkiessäni aamulla tuli mieleen ajatus työpaikan vaihtamisesta. Vaikka tykkään työstäni ja työpaikastani mielettömästi. Hullua.

Taidanpa vaan sanoa seuraavaksi, että vittu nyt saa riittää. Vittuvittu. Vittuvittuvittu.

Edit.

Jonkin sortin telepatiaa meillä taitaa tuon Kaiman kanssa olla. Äskeisen kirjoituksen lopetettuani Kaima soitti. Tietysti kuuli itkuisen ääneni ja vuodatin kaiken sille. Lohdutti ja sanoi vaistonneen jonkin olevan pielessä. Eikä se varmuudella tätä blogia lue. Samaa ikärasismia sekin on kohdannut, vain puoli vuotta minua nuorempana. Mulla vaan on väsy ja that´s it. Kyllä tämä tästä. Helpotti tuokin kun sai vittua ladella.